aina ei mee nallekarkit tasan

Päätinpä taas tulla itkee tänne, minuu ahdistaa taas ihan vaihteeks liikaa. Mie ihminen, joka hymyilee ja nauraa aina ja jaksaa olla iloinen päivästä toiseen, se on kadonnut johonkin. Se Jenni jonka monet miun ystävät tuntee, tuntuu et se on hävinny jonnekki sisuksii ja esiin on tullu pinnallinen suorittaja, joka ei jaksa enää hymyillä, eikä nautti elämän pienistäkään iloista. Ahdistus täyttää mielen päivä päivältä, välillä tuntuu et menee taas paremmin, mutta se menee kuitenkin sit ohi.  Tiiän, että tän tekstin lukee monet, jotkut kenen ei välttämättä edes tarvii. Tiiän, myös sen, että ylipuoletkaan ei ymmärrä miltä miusta tuntuu ja ajattelee vaa et "vitu pikkuteini itkee vaan turhasta.." mut minuu auttaa kun saan kirjottaa tänne. Iha sama mitä kukaa ajattelee! Tämä on miun blogi ja miun kirjotukset tekee tästä miun blogin, ilman miun mielipiteitä tai tekstejä tässä ei ole mitään. 


Ehkä miun pitäs käydä puhumassa esim. terveydenhoitajalle, mutta en halua. Tuntuu kauhealta ylipäätään puhua ääneen näistä asioista, koska en osaa ajatella että mie muka oisin 'masentunut tai ahdistunut' ei en ole, tämä on vain joku jakso miun elämässä. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ehkä jopa liian paljon, voi olla etten ole jaksanut käsitellä kaikkia asioita. Kuitenkin suuret tunteet on liikkuneet, ja jotkut asiat olen vain huitassut sivuun vaikka ne olisivat tarvinneet paljon isomman käsittelyn... 


Noin vuosi sitten odotin peruskoulun loppua, suunnittelin uutta elämää uudessa kaupungissa, uusien ystävien kanssa, uudessa koulussa.  Vuoteen on mahtunut niin iloja kuin surujakin, paaljon uusia asioita, ehkä jopa liian paljon minulle nuorelle naiselle. Vaikka olenkin aina kokenut olevani vahva ja selviytyväni asioista, mutta minua pelottaa että sorrun. Miulla on vahva ulkokuori, mutta sittenkun joku pääsee sinne sisälle ja se sortuu, se ei ole kivaa katsottavaa saati kuunneltavaa. Ihmiset ei tiedä paljoakaan minusta, ja ne jotka tietää ei kaikki edes ymmärrä. Pidän paljon asioita sisälläni, mutta jaan niitä myös paljon ympärilleni. Tiedä häntä mistä tämä miun olo johtuu, vai onko tää kaikki vaa miun oman pään kehitelmää, asioiden suurentelua - niinkuin yleensä. Voi olla, en tiedä. Mutta jos miettii, tässä nyt noin kymmenen kukauden aikana on ollut kolme muuttoa, monta uutta ystävää, uusia rakkauden kohteita ja niiden menetyksiä, uusi kaupunki, uusi koulu, oma koti ja sen hoitaminen, uusia työpaikkoja ja paljon kaikkea muuta. Ehkä tää johtuu vaan stressistä, en halua kaataa tätä kaikkee paskaa oloo kenellekkään miun kaverille joten kaadan sen nyt tänne. 


No elämä opettaa, päivä kerrallaan. Mie oon jaksanu tähänkin asti ja jaksan tästä eteenpäin, sen eteen miun on tehtävä töitä mutta siihen mie oon valmis. Ehkä miun pitää vaan yrittää käsitellä nää kaikki asiat omassa pienessä mielessäni ni ehkä tää menee ohi ja kohta kaikki taas on hyvin ja saa ehkä hymynkin Jennin huulille. Sitä oikeaa, hersyvää naurua ja iloa ei miun kasvoilla ole taas toviin näkynytkään tais jäädä sinne arppen koulun seinille kaikumaan opettajien iloks. 





Minuu on ruennu vaivaamaan myös se, että en ole tyytyväinen itseeni jos en esimerkiksi saa koulussa parhaita mahdollisia tuloksia, saatan saada kauheen ahdistuskohtauksen jos en saa esimerkiksi jostain kokeesta parasta arvosanaa. Ennen en ole ollut tälläinen, oon ollu iha keskiverto oppilas, en mikää paras. Nyt tuntuu et miu o pakko onnistuu, asetan itelleni liian kovat tavotteet. Ja nyt kun miulla on tää elämänmuutos projekti, niin miulla on paineet myös tän kanssa, ahdistaa jos en onnistukkaan. Jos mistään ei tuukkaan mitään, niin kauan oon tän asian kanssa taistellu, että tän on onnistuttava! Voi olla, että tääkin vielä kasaa asioita miu pienee päähän. Ja en kiellä etteikö kuukauden takainen erokin vielä vaivais vaikkakin aika hyvin oon sen jo käsitelly, mut sillon kun jään yksin ja ei ookkaan mitään muuta mietittävää, ne hyvät hetket hyppää mieleen... Miks en voi päästä eroon siitä ja saada muuta mietittävää ;o Tuntuu niin pahalta kun miettii, monia kiteeläisiä kavereita melkein kaikki seurustelee.. Ne viimeisetkin ruusunlehdet on löytäneet sen toisen rinnalleen ja useimmat ovat seurustelleet jo pitkään :) oon onnellinen heidän puolesta, koska nähtävästikkään minuu ei oo suunniteltu parisuhteeseen, ne ei koskaan kestä kauaa ja niitten löytämiseenkin menee ikuisuus. Ehkä mie sit vaan oon luonteeltani nii vittumainen :----DD sori vaa.