Hieman harmaissa tunnelmissa hyppelehin tällä kertaa... Kerkesin tässä riidellä muutaman mein luokkalaisen kanssa. Miulla on vahvat mielipiteet ja usein sanon ne kanssa ääneen, pitäs vissiin ihan aikuisten oikeesti opetella olemaan hiljaa. Niin ja ton episodin jälkeen jossa tein kuulemma itestäni täysin idiootin ja pellen niin onnistuin aukomaan siinä samalla päätäni myös yhdelle parhaista kavereistani. Kai minuu vaa sisimmässä pelottaa, et mie jään yksin. Mie ja miun vittumainen luonna kahdestaan, kohta toivottavasti oman yksiön uumenissa. Homehun sinne yksin........ ei vittu ei nii saa käydä. Kai tää on nyt sitä jotain muutosmasennusta tai mitä lie en tiiä enää itekkää missä mennään.
Välillä kun meen kouluun tunnen itteni vaan niin ulkopuoliseksi, mein luokalla on just ehkä se 3 ihmistä jotka sietää minuu. En tiiä aina vaa päivä päivältä enemmä tuntus paremmalta ratkasulta lähtee vittuun täältä ei siis kokonaan pois ( ei ole itsetuhoista :D) vaan siis Lappeenrannasta. Kuvittelin, että Kiteen pölyt karisteltuani jaloistani voisin alottaa puhtaalta pöydältä, mutta ei se näköjään ookkaa nii helppoa.
Lauantaina pitäs lähtee joululoman viettoon kotiseudulle. Sen jälkeen, en enää nää kämppistä. Periaatteessa ihanaa saa olla ihan yksin ei tarvi välittää kenestäkään toisesta saman katon alla mutta sitten taas ahistaa suunnattomasti se yksinäisyys ja se turvallisuus kun se toinen on tuossa seinän takana. Oon kuitenki tullu nii hirmu hyvin K:n kanssa toimee ja harmittaa, et tän allergian takia joudun lähtee pois. Nii ja se lähtee nyt kolmeks kuukaudeks sinne toiselle puolele maapalloo työssäoppimaan.
Mietin tässä miun ystäviä... siis semmosia niitä kaikista tärkeimpiä. Siellä on seurustelevia ja ei-seurustelevia. Mut varmaa nykysi ne tärkeimmät seurustelee, ne kelle voin puhua mistä vaan. Viellä täällä Lappeenrannassa miulla ei semmosta ystävää ole......... Muutama mein luokkalainen on kenen kans tuun hyvin juttuun, mutta sitten taas ei niistä kukaan halua tulla meille tai olla miu kaa sillee vapaa-ajalla tai ainakaa oma-aloitteisesti. Välillä niiden seurassakin tulee ulkopuolinen olo. Pelottaa huimasti se, että jään yksin. Alone.
Kai sitä myös salaa toivoo sitä toista puolta itselleen, vaikka yrittää koko aika toitottaa että pärjää hyvin ilmankin, mutta sitten kun ne itselle kaikista tärkeimmät ihmiset löytää sen toisen ja tottakai siitä tulee suuri osa sen ihmisen elämää ja ystävät jäävätkin sille toiselle jaetulle sijalle, välillä se tuntuu pahalta - liian pahalta. Mutta se pitää vaan kestää. Yrittää vaan varovasti aina muistuttaa et hei muistatko että myökin ollaan olemassa.. Eniten harmittaa, että ysin aikana miellä oli aina kivoja illanistujaisia kaikki ihanat yhdessä, mutta sekin perinne taitaa kuolla. Siihen, ettei heillä ole enää aikaa. Ehkä mie kuitenkin vielä joku päivä ymmärrän, sitten kun löydän sen toisen puoliskoni ymmärrän sen mitä nää muutamat miulle niin kovin rakkaat ihmiset ovat jo ymmärtäneet.
Ku illat pimenee, sää viilenee,
hulina rauhottuu ja putki taittuu.
Niin sä jäät yksin ajatuksies kanssa...
Välil mietin miksen itke enää?
Miksen herää koskaan virkeen enää?
Uni on kuoleman serkku kai siks se lepää,
tää on mun elämä, siis voin sen itse elää.
Joskus tuntuu et on maailman onnekkain,
mut samaan aikaan niskas painolastii tonneittain.
Mä tunnen olevani aina vapaa kaikest,
mut samaan aikaan ootan et heräis painajaisesta.
En voi sanoo ettei menneisyyden haamut ikin hämää,
väärät muistot ja hiljaisuus ne saa mut tikittämään.
Välil tosiaa pitää miettii kuka sielt peilist kattoo, kuka on vastuussa kuka sanoo ja kuka tekee. Sen jälkeen mitä tein on enää turha pätee, tehty mikä tehty. Oliko fiksuu? No ei. Pelottaa, et ajaudun väärille teille. Mut kyllä täältä vielä noustaan jos ei tänään, eikä huomenna ni joskus toivottavasti. Ei pie jäädä nuolee haavoja, täytyy yrittää ees näytellä vahvaa. Se vahva ulkokuori minkä muut näkee, se pehmee sisus minkä ite tiedät. Niin kumpi kannattaa näyttä, kummastakaan eivät tykkää.
Paljon on sisällä, vaikka nuorella iällä. Paljon oon kokenu ja paljon on edessä mut jos jään nuolee haavoja en voi saada uusia. Eteenpäin on mentävä, ala ja ylämäkiä kuljettava. Maailma opettaa. Ehkä tää tästä vielä hymyks muuttuu, ehkä löydän sen joka elämäni muuttaa ja saa suun piirtyy hymyyn.. :)
Oli taas vaihteeks pakko vähä avautua. Pitkästä aikaa itekki taas mietin asioita ihan kunnolla, ja tulihan tuota itkettyäkin toivottavasti tuo kämppis ei huomannu et meikä täällä vaa porailee :D Nyt taidan yrittää tästä piristyy ja lähtee kattomaan vaikka salkkarit.
